Martin-Éric Racine – Puheenvuoro Tosi quebecilainen pohtii tosissaan suomalaisuutta

Kokemukseni True Finn -elokuvan kuvauksista

  • True Finn - Tosi Suomalainen (kuva: Veikko Somerpuro / IHME-nykytaidefestivaali)
    True Finn - Tosi Suomalainen (kuva: Veikko Somerpuro / IHME-nykytaidefestivaali)

31.huhtikuuta 2014 julkaistiin taideteoksena elokuva suomalaisuuden monesta kasvoista, IHME-nykytaidefestivaalin tilaama israelilaisen videotaiteilija Yael Bartanan tekemä "True Finn - Tosi Suomalainen" videoteos.

Elokuvassa 9 vähemmistöjen edustajaa kertovat näkemyksiään suomalaisuudesta ja pohtivat entistä suvaitsevampaa Suomea: saamelainen, suomenromani, suomenruotsalainen, suomenkielinen saaristolainen, Suomessa intissä käyneet somali ja venäjänkielinen virolainen, satakuntalaistunnut japanilainen, suomalainen lesbo ja tämä karjalaistunut quebecilainen polyamorikko.

Kansallispuvun kohukohtaus

Elokuva aiheutti jo ennen ensi-iltaansa kohua, koska teos käyttää tahallaan nimekseen Perussuomalaisten epävirallista englanninkielistä nimeä ja siksi, että Suomen kuvalehden jutussa näkyy valokuvia joistakin päähenkilöistä suomalaisissa kansallispuvuissa.

Sikäli kun elokuvan tavoitteena oli kyseenalaista suomalaisuuden perinteistä määritelmää ja pohtia entistä suvaitsevamman Suomen tunnusmerkkiä, käytettiin luonnollisesti lähtökotana perinteisiä kansallisia symboleja: kansallislaulu, kansallislippu ja kansallispuvut. Jälkimmäinen toimii mainiosti šokkiterapiana ravistelemaan jokaisen mielikuvaa siitä, miltä keskivertosuomalainen näyttää, visuaalisena keinona päähenkilöt harjoittelemassa perinteistä toimintaa kansallispuvussa.

Itse jäin monesta syystä suosiolla pois kansallispuvun touhusta. Ensinnäkin aikoinaan Lappeenrannassa karjalaiset suhtautuivat epäilevästi ajatukseen, että vierasperäinen määrittelisi itsensä suomalaiseksi, saati teettäisi itselleen kansallispuvun. Hyväksyn. Toinen asia on, että modernina maailmankansalaisena en pidä kansallispukua niin ajankohtaisena ilmiönä muuta kuin lievänä koristeena. Quebecilaisena ja vielä Lanaudieren seudulla syntyneenä, la ceinture fléchée eli nuolivyö on tärkein kansallispuvun osa. Quebecilainen kansallispuku ei toisaalta kuulu suomalaisuutta pohtivaan elokuvaan, joten nuolivyöni jäi Helsingissä kotiin.

Piti kuitenkin keksiä minulle perinteistä puuhaa kuvattaviksi. Tuottajamme muisti olevani löylyn ystävä ja kysyi, suostunko laulamaan keksimäni kansallislaulupätkä saunassa. Olen mallina ollut välillä kuvattavissa alastomana joten, kaiken mokomiin, kuvataanpa saunassa.

Ruokapöytäkeskusteluja suomalaisuuden määritelmästä

Keskittymällä kansallispuvun käyttöön, monelta meni täysin ohi, että elokuvassa esiintyy 9 henkilöä jotka ovat – muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta – hyvin isänmaallisia suomalaisia. Meistä moni ei suhtaudu ulkomaalaisten maanomistusoikeuksiin myönteisesti, lähes kaikki lähtisi epäröimättä puolustamaan Suomea miehittäjää vastaan ja kaikki pitää suomalaisesta perinneruoasta. Itselleni Lappeenrannan vuosilta jäi ykkössuosikkina ruokana elokuvassa mainitsemani Lemin särä.

Pulmana niin meillä kuin katsojalla kuitenkin on, miten nykysuomalaisuutta määritellään? Kansalaisuuden mukaan? Kansakunnan mukaan? Syntyperän mukaan? Vai kelpaako edes, että on Suomessa syntynyt jos kuuluu johonkin vähemmistöryhmään kuten vaikka ruotsalaiset tai romanit?

Koska tämä ei varsinaisesti ollut mikään keskustelu suomalaisuudesta, vaan taideteos, käymistämme keskusteluista jäi elokuvassa tosi vähän. Päähenkilöiden ajatukset ja taustat kärjistettiin niin ytimekkäästi, että joissakin tapauksissa katsojalle jää epäselväksi, kuka määrittelee itsensä suomalaiseksi, kuka ei, ja mitä jokainen pitää Suomesta.

Itsestäni jäi monelle epäselvä mielikuva. Ulkonäköni ei herätä voimakkaita reaktioita. Sukujuuristani ei ole sanottu mitään, mutta jostakin syystä tiedän paljon karjalaisista ja saamelaisista. Miksi koen kuuluvani johonkin vähemmistöön jonka suomalaisuus on kyseenalainen? Elokuva ei kerro. Jopa quebecilaisuuteni lentää nopeasti ohi menneen elokuvan alussa. Suomalaisesta serkustanikaan ei ole mitään puhetta, vaikka Liisa on omalla tavallaan minun ainoa perhe, koska suvustamme vain hänen kanssa voin puhua suomeksi niin entisestä kuin nykyisestä kotimaasta.

Tarkoittaako vähemmistö mitään muuta kuin kansakunta tai uskonto?

Bartanan kaikissa elokuvissa käsitellään perinteisiä kansallisia symboleja neuvostopropagandan tyylillä. Käsittelemättä jää häntä ja elokuvamme kaksi päähenkilöä koskeva elefantti nurkassa: epäheteroparinormatiivisuus ja miksi se Suomessa menee niin voimakkaasti valtavirtaa vastaan.

Annan tahto sanoa ääneen kansallislaulun tehdessä, että Suomessa saisi olla avoimesti homo ei avaudu ulkomaalaisille, joille suomalaisten perinteinen homofobia ei ole tuttu. Myös kohtauksen lopputulos voidaan helposti tulkita vain joustavuuden osoituksena Tiinaa kohtaan.

Polyamoriasta ei elokuvassa sanottu mitään, vaikka henkilökohtaisissa haastatteluissa minulta kysyttiin tästä jonkin verran, koska pidän sitä tärkeänä osana omaa identiteettiäni ja siksi, että se poikkeaa suomalaista parisuhdenormatiivisuutta aika voimakkaasti.

Pidän ikävänä, että niin elokuvassa kuin yhteiskunnassa, erilaisuus käsitellään lähinnä valtavirtaa poikkeavan ulkonäön, kielen tai uskonnon näkökulmasta. Muuta näkökulmaa ei oteta huomioon, ja normaalisuutta lieveämmin tai jopa näkymättömästi poikkeavat henkilöt jäävät sivurooliin.

Miksi osallistuin tähän teokseen?

Palautteista on monesti käynyt ilmi, että elokuva keskittyy ehkä liikaakin Bartanan luomaan visuaaliseen kokonaisuuteen arkistomateriaalin kera ja päähenkilöiden satunnaisiin ajatuksiin suomalaisuudesta, mutta kertoo päähenkilöistä itse aika vähän. Jälkimmäinen pitänee ainakin omassa tapauksessani paikkansa, joten kerron nyt lisää.

Päätökseeni osallistua tähän teokseen vaikutti ylipäätään jatkuva identiteettikriisi: Suomen kansalaisuuteni sivutetaan ja quebecilaisuuteni tulkitaan kanadalaiseksi.

Suomessa ei suhtauduta kovin myönteisesti ajatukseen, että kansalaisuuden saanut henkilö kutsuisi itseään suomalaiseksi. Yritetään löydä jopa Suomessa syntyneelle ulkomaalaisen näköiselle joku muu alkuperä kuin Suomi. Sivutetaan hetkeksi se, kuinka törkeän asiatonta on kysellä pärstäkerroin keneltä tahansa alkuperä, oleskelun syy ja arvioitu paluuaika kotimaahan. Pulmana on, että harva suhtaudu myönteisesti vastaukseen, että tämähän on kotimaani. Olen siis Suomen kansalainen.

Olkoon. Minulla ei ole – toisin kuin medioissa on oletettu – sen suurempaa tarvetta kutsua itseäni suomalaiseksi. Kansalaisuus on oikeastaan vain väline tälle maailman kansalaiselle. Kansallisuus on minulle paljon merkittävämpi käsite. Kansalaisuus viittaa valtioon, kansallisuus taas kansakuntaan. Siinä, missä elokuvan yllätysvieraamme on Suomen kansalainen, mutta kansallisuudeltaan saamelainen, minä olen kansalaisuudeltani Suomen kansalainen, mutta kansallisuudeltani – jos on ihan pakko kysyä – quebecilainen.

Vai mikä hemmetin Québec? (se lausutaan "Kebek" pehmeällä B:lla)

Jälkimmäinen käsite ei avaudu kovin monelle suomalaiselle ja lienee identiteettikriisini syy. Monesti luullaan, että mainitsemani Quebec viittaa johonkin kanadalaiseen kaupunkiin. Harva tietää, että Suomea 5 kertaa isommalla manterella asuu Quebecissa 8 miljoonan hengen ranskankielinen kansakunta jolla on oma kansallislippu, oma kansallislaulu ja omat ulkomaanedustot maailman ympäri. Sekaannus johtunee vanhasta siirtomaiden käytännöstä nimittää läänin sen pääkaupungin mukaisesti, Yhdysvalloissa New York NY, Kanadassa Quebec QC ja Suomessa Oulun kaupunki Oulun läänissä. Valitettavasti siinä, missä yhdysvaltalaiset ovat osavaltiosta riippumatta amerikkalaisuudestaan ylpeitä, quebecilaiset taas eivät ilomielin kutsu itseään kanadalaiseksi, sillä Quebecissa monesti puhutaan historiallisista syistä Kanadan liittovaltiosta ikään kuin neuvostolaisesta miehityksestä. Päivä jolloin Iso-Britannia voitti Abrahamin peltojen taistelun ja Ranska jätti siirtomaansa taakse pakotti silloiset kanadanranskalaiset määrittelemään itsensä uudestaan, asuinlääninsä mukaisesti quebecilaiseksi.

Tämän nähden hakeuduin tähän teokseen siinä toiveessa, että kuvausviikon pohdinta antaisi pätevä vastaus kysymykseen, minkämaalainen mie sitten olenkaan, kun se on kerran suomalaisille niin tärkeä, mutta samalla heidän ajatukset asiasta poikkeavat omiani niin järkyttävillä tavoin.

Vertailemalla muiden päähenkilöiden ajatukset omiin, tulin nopeasti siihen tulokseen, että olen suomenquebecilainen eli maan kansalainen mutta epäperinteisen kansakunnan edustaja – vaikka samalla en pidä sitä niin tärkeänä asiana. Se ei elokuvassa käy selväksi, koska osallistuin leikkimielisesti kansanäänestykseen viikon tosi suomalaisesta. Näin monesti luullaan, että vain saamelainen yllätysvieraamme ei taatusti pidä itsensä suomalaisena.

Suomen kansalainen, muttei sittenkään suomalainen?

Tarkka katsoja pystyy kuitenkin havaitsemaan lipputehtävän keskustelussa se, että – toisin kuin Mustafe – en pidä yhteenkuuluvuus johonkin kansakuntaan niin oleellisena seikkana. Sanomatta jäi perusteluni tähän totuuteen: monessa maassa vaikuttaneena kahden kansalaisuuden omaavana henkilönä koen, että minua määrittelee yli kaiken se, että olen polyamorikko ja pallontallaaja. Nämä kaksi ominaisuudet vaikuttavat tapaani sekä suhtautua ihmisiin muissakin merkeissä kuin lähisuhteissa, että ajatella ratkaisuja laatikon ulkopuolelta pitämällä maan perinteiset ratkaisut vain yksinä mahdollisina ratkaisuina. Harva suomalainen uskaltaa poikkea perinnettä, joten en voi olla suomalainen. Suomen kansalainen olen kuitenkin, minkä takia olen täällä Uudessa Suomessa läsnä keskustelemassa suomalaisista yhteiskuntalaisista kysymyksistä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat